— Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?
— Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te olette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: "Minun vaimoni Aljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa." Ne sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa, sillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin kyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa voisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa kun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman. Puolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään rikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään sinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka olisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.
— Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa? kysyimme ihmetellen.
— Ei, se oli vain minun viekkauttani… He-he-he!.. Niin, niin, te nuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin lystikästä olikin!
Seurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan hiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava, punanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.
— No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti diakoni.
IHANA VANDA
Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa — ainoan arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta — mitä ruplalla ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä nimeksikään.
"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen…" ajatteli hän. "Ottaisin häneltä rahaa… Minulta ei yksikään kiellä, sillä…"
Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata "Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää, Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.