HERRA POSTIMESTARIN LUONA
Me hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin, nuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme tavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo, "muistelemaan" vainajaa.
Kun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja sanoi:
— Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani posket. Ja niin sieviä sitten!
— Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar…
Kerrassaan mallikelpoinen nainen!
— Niin oli, niin oli… Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli… Mutta hyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän sydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille naisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä erään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa — suokoon Jumala hänelle taivaan ilot — siitä syystä, että hän, vaikka olikin vilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli uskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän oli uskollinen minulle, ukolle!
Diakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä yskähdyksellä epäilyksensä.
— Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.
— No eipä nyt juuri, etten uskoisi… sai diakoni neuvottomana sanotuksi, mutta muuten… Nuoret rouvat ovat nykyjään liian… tuota noin… rendez-vous, sauce, provincial…
— Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin hänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin, joten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta vaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin viekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat, niin — äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee…