Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!" ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on niin vaikea… Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"
Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel, pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet — kaikki oli hänestä niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan (esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.
— Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.
Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin täysinäistä vartaloa — tämä nähtävästi ei tuntenut häntä — ja punastui…
— Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.
— Ham… Hammasta pakottaa… mutisi Vanda.
— Vai niin… Mitä hammasta?
Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.
— Oikealla alhaalla… hän vastasi.
— Hm!.. Avatkaa suunne.