Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi tarkastella kipeätä hammasta.
— Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.
— Koskee… valehteli Vanda. — "Jos minä huomauttaisin," ajatteli hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut… Mutta… tuo sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"
Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja sanoi:
— Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä… Teillä ei ole mitään hyötyä siitä hampaasta enää…
Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti suuhun jonkin kylmän esineen… Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua, huudahti ja tarttui Finkelin käteen.
— Ei mitään, ei mitään… mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö… Ei teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla urhoollinen…
Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen suunsa edessä.
— Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä… sanoi Finkel, niin kyllä verenvuoto lakkaa…
Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että hänet jätettäisiin rauhaan…