Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.
— Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.
Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä sinulle näytän… senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja — nuori kapeakuonoinen vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä kuvastuu pelko ja kauhu.
— Mitäs täällä nyt?… kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?…
— Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne… aloittaa Hrjukin yskien kouraansa — hakemaan puita Mitri Mitritshilta, niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni… Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati sitten tehdä työtä sillä… Eihän seiso missään laissakaan, teidän ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään… Jos noin vain tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä poissa tästä maailmasta…
— Hm!… Hyvä on… sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä… Kuka on tämän koiran omistaja? Minä en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin, jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät, mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee! Näytänpä heille kuin näytänkin!… Jeldyrin, — tarkastaja kääntyy poliisin puoleen, — ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja! Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin raivohullu… Kenen tämä koira on, kysyn minä? — Kenraali Shigalovin? Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni… On niin sietämättömän lämmin! Kai siitä kohta sataa… Mutta sitä en saata käsittää, — kääntyy Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, — kuinka se on voinut sinua purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!
— Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on puraissut… Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!
— Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule tänne valehtelemaan! — Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan, niinkuin Jumalan edessä… Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari minut… Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme kaikki tasa-arvoisia… Ja minulla itselläni on veli, joka on santarmi… jos sen tietää tahdotte…
— Älä siinä nyt enää!…
— Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria… — huomauttaa poliisi syvämietteisesti. — Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on enimmäkseen lintukoiria…