— Tiedättekö sen varmasti?
— Varmasti, teidän ylhäisyytenne…
— Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria, mutta tuo on — piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja pahannäköinen… inhoittava elukka… Kuka viitsiikin pitää tuollaista?!… Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä — henki pois! Sinä, Hrjukin, olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta… Täytyy opettaa heitä! On aika…
— Ehkä se sittenkin on kenraalin koira… aprikoi poliisi itsekseen, mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu… Äskettäin näin hänen pihallaan tuollaisen.
— Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.
— Hm!… Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni… Tuuli on käynyt koleaksi… Viluttaa… Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä. Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin… Ja sano, etteivät päästäisi kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale… Ja sinä lurjus, laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse olet syypää!..
— Kenraalin kokki menee tuolla… kysytään häneltä… Hei, Prohor!
Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa… Onko se teidän?
— Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!
— Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella… Kun minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira… Ottakaa se hengiltä, siinä kaikki!
— Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti…