— Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh? kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen. Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut vierailemaan?
— Vierailemaan…
— Hyvänen aika… Tuli kai ikävä herra veljeään… Ja minä kun en sitä tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska… Ota se Jeldyrin… Se ei ole hullumman näköinen… Ja niin vikkelä,… Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?… No… miksikäs se noin vapisee? Rrr… Rr… Se taitaa olla vihainen, tuo pikku paholainen…
Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.
— Kyllä minä sinulle pian näytän! — uhkaa Otshumjelov häntä ja kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.
HOTELLISSA
— Kuulkaa, isäntä! — huusi huoneessa N:o 47 asuva vihasta punoittava ja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa minulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista iäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia tyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan! Mitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla seinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu kuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään ymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle… Nyt paraikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!
— Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala käheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No niin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja nosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan… Yhtäkkiä kuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki biljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa hajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää saumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä… muitten muassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva… Okurin raivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa läsnäollessa? Mutta sana sanasta… tunnethan sinä meikäläiset!… Okurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan tyhmä, vaan vastasi… ha-ha-ha… vastasi: "Älköön lähettäkö minun luokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun housuni. Räätälihän tässä on vikapää!" Ha-ha-ha!…
Lilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona tukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet silmänsä alas ja punastuivat.
— Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän puoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva, hyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein minun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!