— Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.
— Niin naimaton, armollinen rouva.
Everstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.
— Hm!… Naimaton… puhui hän ajatuksissaan. Hm!… Lilja ja Miia, älkää istuko ikkunan edessä — siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on nuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää hoitoa… Ei ole äitiä, joka… Ei vaimoa… Niinhän se on… Olkaa niin hyvä, — jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa jotakin miettinyt, — ja menkää hänen luokseen pyytämään minun nimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti… Sanokaa: everstinrouva Nashatyrina pyysi… Ja sanokaa, että asun tyttärieni kanssa; n:ssa 47… että olen saapunut maatilaltani…
— Kyllä sanon.
— Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään anteeksi… Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje ikkuna!
— Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja pitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua vieraaksi! Juopon, räyhääjän!
— Ah, älä puhu, ma chère!… Te puhutte aina noin ja… ja siinä nyt istutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia… Jokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa… Kuka tietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän kohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa…
MIKÄ ILO
Oli sydänyö.