— Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. — Hi-hi!
— Mitä sitten?
— Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki…
Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja kynttilä.
— Minä näin, kuinka te… suutelitte… toistin minä hihittäen ja nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!
Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:
— Petja, se on alhaista… Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden… Olkaa kuin mies… älkää puhuko kenellekään… Kelpo ihmiset eivät vakoile… Se on alhaista… rukoilen teitä…
Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen, mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli. Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret… Tavatessani teen juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:
— Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!
— Senkin tolvana!