Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!
Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni, kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:
— Kyllä minä tiedän… Hi-hi! Minä näin…
— Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.
Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää. Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään. Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:
— Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte, kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!
Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:
— En minä teille puhunut… Se oli eräästä näytelmäosasta…
Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.
Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää: