— Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa anteeksi… Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi olla sanomatta siitä mielipidettäni… Minun velvollisuuteni… Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa… Asia ei kuulu minulle, mutta… Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa… miten ikinä haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne opettaja!
Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.
— Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra? Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet silmäni! Mmh!… senkin raakalainen!
Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin kotona.
— Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut minua niin pahasti!
— Panetellut? Mitä te nyt puhutte?
— Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?
Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!
Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan nytkähtelivät… Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:
— Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni, jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys minut! Kolera tappakoon!…
Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut juorunnut, sen näki selvästi.