Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon tahdosta, viidennenkin…
Nousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä, karvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti päätään ja lausui:
— Ää… ää… ää… pyydän saada esittää… ää… maljan täällä olevien naisten… ää… kukoistukseksi!
Päivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa. Äänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja kurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa vasempaan käteen.
— Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle! kääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin mokomin saada hänet juomaan se pohjaan!
Kauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean kätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon ja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi arasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja kysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi hämin ilme…
— Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja lähettäkää pullo eteenpäin!
Tremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja… mikä onni! Pustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään Stanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on ranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä, istuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa… Nyt ei tarvinnut enää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis toinen voi kannella eikä häpäistä toista…
— A-a-a!… Hm!… mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin opettajan rinnassa.
— Niin!… virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius
Augustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja
vaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!
Kerrassaan ihmeellistä!