Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.
Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden vallitessa.
— Näetkö, kysyi Sasha.
— Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.
— Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen — viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.
Motjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:
— Joutuuko muori tuleen?
— Joutuu, pääskyseni.
Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä. Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten ratkesi hänen paitansa olkaan asti.
— Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.