He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva, kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen hanhia vihannestarhasta ja huusi:
— Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma, kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!
Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain, ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut ne veteen.
— Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten valtiatar!
Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen melu.
— Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.
Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:
— Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.
— Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin tyhjäntoimittajat!
Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin, sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain hellää, säälivää.