Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita. Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.
— Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.
— Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.
— Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.
Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi äkkiä hänen kasvonsa.
— Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne, hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin puolipullosen.
Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:
— Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! — Entäs neidit — kuin kerubeja.
— Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.