Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja, kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:
— Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä siis…
Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.
— Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija. Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee illalla, pyytää yöksi taloon… No, joimme tietysti lasin mieheen. Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta, tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti, ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.
Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa. Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui, niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin, ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.
Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä, käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi, navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.
— Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!
Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.
Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti. Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.
— Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!