Näin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille. Keskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan korutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista ja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan kaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn vieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen kuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka yksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.
Myöhemmin kuitenkin pääsivät valtaan terveemmät käsitykset
Jo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut harhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista ajatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja lausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen ihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili luonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti valtasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun Rousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi kuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne luonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin piilee ihmiskunnan tosi onni.
1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin romaani: "Les paysans" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli tätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta paljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja murskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin romaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä suhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään talonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet olivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta, säälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.
Ranskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin on kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä elämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä. Ajatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb Uspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli "sielullisesti nuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä". Tästä venäläisen talonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän tulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi Tolstoissa — yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin suunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki kuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei uskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi. Bolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan kulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että kymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja osallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa tarjota.
Idylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen toisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia. Me, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja. Tällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia".
Venäläisiä talonpoikia
I.
Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti on kullan kallis.
Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha, jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö, joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea kissa itseään korentoa vastaan.