— Kuka siellä, huudahti Olga.
— Minä, kuului vastaus. Minä se olen.
Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren lujan rintansa piirteet.
— Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin, virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo vaatteet!
— Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.
— Kunhan vanhukset eivät näkisi.
Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?" Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa, koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.
— Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!
— Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään, kyyhkyseni.
Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti. Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin unissa, noustiin juomaan.