Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.
— Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.
Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta saattoi jo erottaa kaikki esineet.
Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.
Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin ääressä ja sanoi:
— Ei, vapaus on parempi.
VII.
Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja oli kertynyt yli kahden tuhannen.
Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin, vaikkakaan ei aina ymmärretty.
Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario, laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen, etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.