— Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä perin ei ole antanut kopekkaakaan.
Komisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:
— Miksikä niin, velihopea?
— Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista — Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti…
Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.
— En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta, sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta, minunkos tässä on teistä vastattava?
— En voi.
— Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat. Eivät ymmärrä mitään.
Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:
— Mene tiehesi!