Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi, että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.

— Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..

Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä. Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa alla ja aamupuoleen kuoli.

IX.

Oi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa viljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli iltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli häpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät nälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin vartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi, talvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea talvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.

Mutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät lämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista voiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko niitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja Shukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena, jonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva keväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan jotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko nähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.

Kurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa kutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea, aurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet alkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin kauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman ääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan sisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi tahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.

Kun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja Sasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti aamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve ja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon päin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa kävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven kuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden ja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan surullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää ja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä erota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita oli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu sielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja talven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset näyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan. He olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet sovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan pelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa? Talonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat? Talonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi oikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka semstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia? Talonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin olivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan, eikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää puolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat talvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut mistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia, eivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia, juoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin virkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita, sinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen oikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä voitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat maalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen muistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat viedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli kaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan tuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.

Saatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi polvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:

— Taas jäin yksin, onneton, kovaosainen…