Kauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan ollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen ja hänen yllään lentelivät kottaraiset.
Aurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku oli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian, heidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin rivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät tietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat salaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä pienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja tuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä. Milloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa valkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt kuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi vanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.
Puolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä he kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen oli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän ja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen, tunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle suunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja uudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla, vienolla ja laulavalla äänellä:
— Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta Jumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen rauha.
— Oikeauskoiset kristityt, alkoi Sasha, antakaa Kristuksen tähden, jotta armo olisi osananne, taivaan valtakunta…