— Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!
Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.
— Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.
— Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. — Puolustakaa minua, rakkaani!
Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta.
— Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!
Synti ja häpeä!
Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.
— Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies perheineen!
Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:
— Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki — — Suokaa anteeksi —