Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä. Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla, oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla, oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla, kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti, että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen aivan turhaan.
— Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.
— Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen, kun ei vain liiaksi ryyppäisi.
— Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.
Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty humalainen huuto:
— Ma-aaria!
— Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.
Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty, ikäänkuin maan alta tuleva huuto:
— Ma-aaria.
Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten. Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.