Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä, tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…
— Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, — tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen huulensakin häpeästä vapisivat. — Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat minua?
Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…
— Oi kuinka sinä kiusaat minua! — huudahti Sofia Lvovna.
Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:
— Tara… rabumbia… Tara… bumbia!…
Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna intohimoisesti:
— Milloin? Tänään? Missä? — ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.
— Tänään tuskin sopii, — sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —
Mutta ehkä huomenna.
Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei löytänyt mistään rauhaa.