— Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!
— Volodja, miksi halveksitte minua? — kysyi Sofia Lvovna vilkkaasti. — Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?
Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:
— Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?
— No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen nainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut, ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänen äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut ollessaan jo ikämies, ja te…
— No, no, riittää, riittää, — sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi ja suudellen hänen molempia käsiään. — Filosofoikoot ja todistakoot Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä kätösiä.
— Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua kiduttaa! — sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. — Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä ajatellessani, — sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella hänen silmiinsä. — Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei valehdella, määrätä elämän tarkoitus…
— No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!… En pidä siitä! — sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. — Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!
Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.
— Tara… ra… bumbia… — alkoi pikku Volodja hyräillä puoliääneen. — Tara… ra… bumbia!…