Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!
Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita, lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen kauneuttaan ja pukujaan…
Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…
Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen, ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi salassa.
Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:
— Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä, tenhoavaa…
Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi käy nuoruus.
Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani, ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja suuteli — tämä tapahtui eräänä iltana rannalla — mutta minä näin hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:
— Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!
— Kuinka kummallinen te olette! — sanoi hän ja läksi.