Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme ilmestyi nimittäin uusi henkilö.

Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin "maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä naurettavaa.

Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa neljänkymmenkahden ikäinen, — sekin oli niin naurettavaa. Hänen äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa kuukausittain 75 ruplaa.

Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista "Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli myöskin hyvin naurettavaa.

Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla, kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista, ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut hänelle monta hauskaa tuttavuutta.

Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia, ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä velanantajat olivat…

Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa, hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä osoittaen:

— Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua miellytä.

Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi: