Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu sievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen, hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa kädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta, pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu kuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntä vastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä toimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija, joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan eli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi suuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katselee läheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä, salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisen sielu oli kuin hänen kämmenellään.
— Oo, minä pääsen perille teistä! — virkkaa erinäisten toimien virkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. — Teidän herkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taistelu on kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!
— Kirjoittakaa minusta, Voldemar! — sanoo nainen surullisesti hymyillen. — Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Ja pääasia — olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi… Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni! Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä keskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!
— Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!
— No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä. Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henki ja seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän joi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti… Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta, ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun täytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos, roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Ja taistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää ja omaa itseäni kohtaan?… Oh! Te olette kirjailija ja tunnette naisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja tuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin! Olla ihminen — siinä näin onneni piilevän!
— Te olette ihmeellinen! — sopertaa kirjailija suudellen kättä rannerenkaan kohdalta. — En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä! Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.
— Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin — miksi ujostella? — jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen. Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin… silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua, Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä! En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, miten sietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin syleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi. Oli hetkiä… kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että ukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni mukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi… Minulla on, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!
Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi itkuinen ilme.
— Sitten ukko kuoli… Ja jätti minulle jonkun verran… Olen vapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö totta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta kuin päästää se vain sisälle, mutta… ei! Voldemar, kuulkaa, minä rukoilen!… Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen elämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta taistelemaan… olla onnellinen… levähtää… Mutta miten surkeasti, ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka inhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua kohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana! Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!
— No, mitä?… Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?