Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa, saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.
Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".
Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne", "unohtamanne"… Miksi niin?… Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys, pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista… Epätietoisuus kiusasi minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.
Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana, lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät olleet kotona.
Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla. Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.
Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?
Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat" (kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.
Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!
Kaupungissa on puisto, — niitähän on nykyään jokaisessa ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit, sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset housunjuovat — kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!
Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan, näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen lauluja, rakastuvat sen naisiin…