Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.
— Miksi olette vihainen? — kysyi Lubkov häneltä. — Mitä olen teille tehnyt?
Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä: Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.
Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme…
— Miten hauskaa silloin totisesti oli, — huoahti hän. — Mutta ei meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle. Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.
Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.
— Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, — jatkoi hän. — Täällä pitää olla comme il faut.
Sitten läksimme ravintolaan.
Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi, rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.
— Mutta minkälainen ihminen tätini on! — huudahti hän yht'äkkiä katsoen hymyillen minuun — jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!