Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:
— Mistä tädistänne te äsken puhuitte?
— Se oli vain hätävalhe, — nauroi Ariadna. — Heidän ei tarvitse tietää, ettei minulla ole naisseuraa.
Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:
— Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.
Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään "hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle mielihyvällä.
Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.
Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.
Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua aamusta iltaan, joka päivä.
Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata, milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja velkojiaan.