Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa, Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta, lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla syömättä yhteisessä pöydässä.
Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä. Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten ihanaa! Miten paljon ilmaa!"
Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.
Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan olimme joutua riitaan.
Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;
Lubkov seurasi minua.
— Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on menneisyytensä, — sanoi hän. — Minun harteilleni on menneisyys sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä… Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia, — jatkoi hän alentaen ääntänsä, — ja minun pitäisi lähettää vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä todellakin on?
Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys kulki kautta ruumiini… Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia…
— On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, — jatkoi Lubkov, — kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten… kuinka vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!
Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:
— Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne vain voivat pelastaa minut!