— Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!
Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.
— Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, — sanoi Ariadna puoleeni kumartuen. — Te olette niin synkkä ja miettiväinen, pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä minulle!… Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!
Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, — siihen ei ollut helppo tottua!
Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain muuta… Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia, ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas, tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan luontaisia lahjoja tälle alalle.
Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä, kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita, kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä, irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme, ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut, ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista luonnonlahjoista.
— Te olette suurenmoinen taituri! — sanoi hän suloisen laulavalla äänellä. — Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.
Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä" ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä. Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota, vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin, tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle. Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät, orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian, koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua, ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:
— Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!
Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?