Tyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina yhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen tavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa aina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa ollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja sulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin. Opetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille vakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja että he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita ja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla on myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta hän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän tekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota fysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin: nainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa lapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää ennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä täydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai antaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen takaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos hyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai ojentaa minulle lasillisen vettä…
Enempää en kuullut; minä nukahdin.
Seuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen sää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella syviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle laskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat unisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka Woloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja sanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:
— Jean, lintusi on merisairas!
Jaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden upseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja eräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen päähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan päässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.
Tutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni, loi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua siitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.
— Älkää uskoko, — kuiskasi Shamohin minulle, — hän ei ole lukenut yhtään ainoatakaan teostanne.
Kävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka kantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.
— Ruhtinas Maktujev on täällä! — huusi hän iloisesti. — Saapui eilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä asioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä Jumala, — jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja painaen kääröjä rintaansa vasten, — jos hänen aikeensa ruhtinaan suhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä tapauksessa maalle isäni luo!
Ja Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.