— Alan jo uskoa henkiin! — huusi hän minulle taakseen katsahtaen. — Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa asianlaita niin olisi!

Seuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten
Shamohinin romaani lienee loppunut.

Vera.

Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana avasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen yllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen olkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa paksu ryhmysauva.

Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov, kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen, nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli päätään.

— Hyvästi, vanhus! — huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun pöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa siirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten rungoille.

— Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! — virkkoi Ivan Aleksejevitsh. — Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, herttaisuudestanne, rakkaudestanne… En unohda ikipäivinä teidän vieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä, te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä… niin kelpo ihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!

Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev puhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla silmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän kuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu juomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.

— Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! — jatkoi Ognjev. — Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta kertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne, että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä kiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta, jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin saanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta kyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenani lausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle, herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan". Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan tervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille tuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän apuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme jäähyväisiksi!

Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua alas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi: