— Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?
— Jumala ties! — vastasi ukko. — Luultavasti emme!…
— Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin koskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!
— Jättäisitte kirjanne tänne! — huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. — Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna miehen tuomaan niitä!
Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen viinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen… Hän kulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä ihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää muuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla kurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla kiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää pienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten siintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat ihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat menneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä tähteitä.
Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä ja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän piti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen tyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke, puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana… Mutta kohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on muuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä hänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin — ja kaikki nämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.
"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! — ajatteli Ognjev astellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. — Ei mitään!"
Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui resedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat. Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen utu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat, jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen toistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston yläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui läpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä mustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev, joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun iltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa ymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella bengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera päästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.
Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota tumma varjo, joka tuli häntä vastaan.
— Vera Gavrilovna! — ilostui Ognjev. — Te täällä? Ja minä kun etsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset… Niin, hyvästi siis, nyt minä lähden!