— Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.

— Kyllä nyt on jo aika!… Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten vielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain…

Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen, joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta sangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat paljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten kaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat, sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille luonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen kevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev, muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella häntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli syvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman hiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle, ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin riippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä säällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa tai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta sen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti jonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev juuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa ja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin sellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä, kauneustunteensa menettäneissä naisissa.

Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset ja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin vähän naisia, piti häntä kaunottarena.

— Huomenna matkustan! — sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin luona. — Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!

Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja samalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa vieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.

— Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, — sanoi Ognjev. — Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän isäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne on kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä!

— Minne te nyt matkustatte? — kysyi Vera.

— Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten
Pietariin töihin.

— Entä sitten?