Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.
— Minä… minä rakastan teitä! — sanoi hän.
Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.
— Mitä minä kuulen?! — hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. — Mitä? Mitä te sanoitte? Toistakaa, toistakaa!…
— Minä… minä rakastan teitä! — toisti Volodja.
Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi, pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.
— Hyvä, hyvä! — kuuli hän iloista naurua. — Miksi vaikenette?
Odotan, että puhuisitte! No?
Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella äänellä:
— Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne ovat!… Pitää jutella, nauraa… Niin, Volodja, älkää ruvetko möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!
Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran. Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili, kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.