— Lily-rouvaa taas puistattaa… Nuku, lapsukainen, sinulla on huomenna tutkinto…
Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja poistui.
— Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! — kuuli Volodja hetken kuluttua naisen äänen. — Tämä on convallariaa, mutta Lily pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii…
Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.
— Ymmärrättekö? Morfiinia! — selitti Njuta kuiskaten. — Nimilippu on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää…
Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot uniset, tummat hämärässä…
— Eihän Volodja nukukaan… — sanoi Njuta. — Volodja, etsikää sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa… Häntä vaivaa aina jokin…
Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.
— Etsikää, — sanoi Njuta. — Miksi seisotte siinä?…
Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja hänen päätään alkoi huimata.