"Äiti on poistunut, — ajatteli hän. — Se on hyvä… hyvä…"
— Ettekö jo?… — kysyi Njuta pitkäveteisesti.
— Kohta… Tässä taitaa olla morfiinia… sanoi Volodja luettuaan erään pullon kyljestä nimilipun. — Olkaa hyvä!
Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä auringon valaisemalta taivaalta… Hurmaantuneena, koko ruumiinsa vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:
— Kuinka te olette…
— Mitä?
Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..
— Mitä? — kysyi hän toistamiseen hymyillen.
Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin lehtimajassa, hänen käteensä… Mutta Njuta katseli Volodjaa hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.
— Minä rakastan teitä… — kuiskasi Volodja.