Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:
— Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! — sanoi hän puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. — Ei näy ketään…
Hän palasi.
Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea tapahtunutta kohtaan.
— Täytyy lähteä, — sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. —
Kuinka ruma, kurja… hyi, mikä ilettävä otus!
Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä puseronsa, askeleensa, äänensä!…
"Ilettävä otus… — ajatteli hän Njutan mentyä. — Olen todellakin ilettävä… Kaikki on ilettävää…"
Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa… Ja vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa. Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla…? Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset milloinkaan puhuneet.
Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan…
"Mitä hän siinä… menköön hiiteen!" — ajatteli Volodja.