— Dunja! — huusi ranskalainen.
Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.
— No, eihän sillä väliä ole, — sanoi ranskalainen leveästi hymyillen. — Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!
Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.
— Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni… — selitti hän. — Hänen miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku. Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb…
— Äiti, se on valhetta! — sanoi Volodja ärtyisästi. — Miksi valehdella?
Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä, katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.
— Te valehtelette! — toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. — Miksi kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!
Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa, ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.
"Minne mennä?" — ajatteli Volodja.