— Olja! — huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta liikutukselta sanoa sanaakaan. — Olja!
Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen kalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä — kuten näytti — valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.
— Ihmeen on Jumala tehnyt! — virkkoi hän lyöden myöskin laihat, kalpeat kätensä yhteen.
Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.
— Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, — sanoi hän kuin nopeasta
käynnistä hengästyneenä. — Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?
Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
— Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olen mennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin muistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.
— Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?
— Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille pyhinä!
— Tulen kyllä, — sanoi Olja hymähtäen. — Tulen toisena pyhäpäivänä.