— Minkätähden hän meni luostariin? — kysyi eversti.
— Par dépit, — vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan ja Jagitshin avioliittoa. — Nykyään on tuo par dépit niin muodissa, kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi alati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä — siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!
— Se ei ole totta, — sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa alas ja näyttäen kauniit kasvonsa. — Ei se tapahtunut par dépit, vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä tuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja äiti kuoli surusta.
Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.
— Ja siinä teki Olja oikein, — hän lisäsi kolealla äänellä. — Elää kasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia Lvovnan, — sekin on arveluttavaa!
Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi tiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus valtasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:
— Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!
Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia Lvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän elämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja pysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin luostarin portille.
— Joudu, ole hyvä! — huusi hänen miehensä hänelle. — On jo myöhä!
Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin lehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen jalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä päällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli hänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten eteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi katajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento avasi kovin syvään kumartaen… Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut vielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa sytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli kynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja seisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossa he tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", — ajatteli Sofia Lvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, — ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita liikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään alkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen nunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi, vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin pitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi luostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.