Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei entisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen sielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli — kuten tuttavallisesti sanotaan — Volodja, jota hän vielä eilen oli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt nyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa tuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se hävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua suoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin, että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Jos olette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.
Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan silmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä erilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut sataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille — sata, ja huomenna hän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain tahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen häitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen pikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen elämässään!
Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh, hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia Lvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa sanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä ilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja matkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei löytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä oli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi hänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään ihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista, kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat kasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.
Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut samassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin sotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä kuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja hurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti. Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja valittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli väitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa eikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias. Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman katon alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä he kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun Volodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi Sofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja rakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin kanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes nelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä rikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että Volodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa, että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä kalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa, kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö puoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".
Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa, kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä. Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja jos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan mukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin Jagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi, joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet milloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa he tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi Volodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.
Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä vielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita — joksi häntä yleisesti sanottiin —, rouva Jagitshin serkku, yli kolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen ja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa pakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina huomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti, oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia miten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti ja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja aikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä omenia.
— Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, — hän kaivoi nenäänsä. — Tuo on todellakin tyhmää!
Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja taloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä puoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä häntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua synkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää, että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin, jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par dépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan eikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa, mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi Sofian — ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta hänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden jälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan, jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia hänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään reessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja puristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä, että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä sekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin huonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään kohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden tunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan viereen, huutaa, viheltää…
Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen tornikello. Rita teki ristinmerkin.
— Tässä luostarissa on meidän Oljamme, — sanoi Sofia Lvovna, joka myöskin teki ristinmerkin ja huoahti.