Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää, kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän tienoissa.
Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa pelastuskeino.
— Mutta se on mahdotonta! — sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten ja varsovalaisten naisten mukana… Entä mitä olisi lontoolaisille tehtävä? Ja hampurilaisille?
Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan. Pitää pelastaa miehet.
"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia… — ajatteli Vasiljev. —
Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."
Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:
— Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!
Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:
— Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin…
Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi. On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys tarttuu häneen, innostaa häntä…