En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan…
Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin…
Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää, lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää, epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi. Väitöskirja — oivallinen teos — jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus — kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo…
Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti. Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.
Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä paloi sietämätön sieluntuska.
Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.
— Grigorij, oletko kotona? — kysyi hän.
Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui itsekseen:
— Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.
Sitten hän lähti.