"Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka seisoo, katsokoon ettei hän lankea."
Aina samaa sappea. Tämä tapahtui evankeliumi-virttä veisattaessa — siis aivan samaan aikaan, milloin provasti oli äkeissään tuosta välisaarnaajan uuden-aikaisesta puskemisesta messupukua vastaan.
Suuret ja pienet ihmistunteet sattuvat siis yhteen — ja juuri silloin kuin kaikkein Korkeinta pitäisi ylistettämän kirkossa.
Mutta se, joka tätä asiaa ei ensinkään ajatellut eikä tiennyt aavistaakan että hänestä niin paljon kuiskuteltiin oli Mari.
Evankeliumi-virtenä veisattiin silloin:
"Ah sielun, anna vallit Herran Ja turvaa Isääs rakkaasen."
Marilla oli kaunis ääni. Ja vaikka hän neitseellisellä kainoudella piti päänsä kumartuneena penkkiin, oli hän lukkarille suureksi avuksi. Sillä Mari veisasi puhtaasti eikä horjahtunut ensinkään nuotista, josta lukkari olisi monestikin horjahtanut, jollei hän olisi tukenansa kuullut tuon selkeän sävelen.
Sentähden hän ensimmäisen värsyn perästä jättikin virren seurakunnan haltuun, luottaen niihin, jotka puhtaasti veisasivat ja joista Mari oli yksi, ja läksi kolehtia kokoamaan lipolla. Unilukkari otti toisen lipon.
Muinoin oli tapa, että lukkari saarnan aikana kokosi kolehtin, siihen tarkoitukseen, johon se esivallalta oli määrätty. Sitte kulki unilukkari jäljestäpäin ja kokosi mitä vielä tahdottiin antaa, seurakunnan vaivaisille.
Mutta välin tapahtui, että joku yliopistolainen oli saarnassa, joka ei tarkkaan ollut mitannut "karttaansa."