Saarnavirren viimeiset sanat kuuluivat jo kirkosta, ja unilukkari avasi oven. Provasti astui juhlallisesti saarnastuoliin, niin kuin hän oli käynyt alttarin eteen ja niinkuin hänen tapansa oli kaikissa virkatoimissa.
Puheena olevana sunnuntaina saarnattiin vääristä profetaista, eikä provasti ollut se, joka jätti sovittamata tekstiä jokapäiväiseen elämään.
Hän muisti kyllä sen johdosta antaa tarpeellisen läksytyksen niille, jotka haaveksivat uutta uskonopissa ja niille jotka haaveksiain perässä juoksevat.
Hänen mieleensä muistui myöskin nuoren papin käytös sakaristossa, ja hän olisi lähettänyt tällekin muutamia siimauksia. Mutta hän päätti odottaa milliseksi se käytös vielä tänään muodostuisi, ja ehkä koettaa neuvoa häntä kahden kesken.
Sentähden piti hän saarnansa yleisesti, mutta terävästi, ja seurakunta kuulteli hänen puhettansa tarkkuudella.
Kun saarna oli loppunut ja kaikki siihen kuuluvat rukoukset päättymäisillään, aukeni sakariston ovi, ja nuori pastori Samuel Santalainen astui täydessä messu-puvussa alttarin eteen.
Tämä seurakuntaa vähän kummastutti, koska provasti ennen saarnaa oli toimittanut alttari palvelusta. Miksi nyt toinen pappi tuli? Alku syytä tähän ei kumminkaan koskaan saatu tietää.
Ja moni seurakunta on tietämättömyydessä siitäkin, miksi heidän nuoret pappinsa tulevat rukouspäivinä, jouluna, pääsiäisenä ja muina juhlapäivinä alttarille samoissa vaatteissa, joissa he nähdään arkipäivinäkin. Seurakunta on kuitenkin hiljakkoin ostanut ihka uuden kasukan. Taikka on joku varakas seurakuntalainen sen lahjoittanut.
He eivät tiedä, että se on tämä uusi aika, joka pyrkii asettamaan kansanjuhlat korkeammaksi kuin kirkkojuhlat. Edellisissä oltaisiin puettuina vaikka kultaan ja hopeaan, jos vaan sopisi, kun jälkimmäisissä arkinuttukin on tarpeeksi hyvä.
Kirkon menosta Onkivedellä emme tällä kertaa tahdo enempää kertoa. Lausumme vain, että se nyt kulki säällistä juoksuansa loppuun asti, ja päättyi Herran siunauksella.